Kiireinen kevät ja alkukesä päättyi ja loma alkoi. Tällä kertaa hieman erilailla, sillä olimme tämän viikon tytön lastenreumaan liittyen sopeutumisvalmennuksessa. Kovat odotukset minulla oli tätä kurssia kohtaan. Ehkä liiankin kovat. Kurssin fokus on sopeutumisessa ja itse kaipaisin toimia tilanteen parantamiseksi. Kurssin toinen osa on myöhemmin ja tässä välillä tehdään tehtäviä, joten voihan tilanne muuttua.
Ei viikko hukkaan mennyt. Tapasimme uusia ihmisiä, ihmisiä joilla tilanne on ainakin osittain sama. Toki jokainen oli omassa sopeutumisessaan eri vaiheissa ja elämäntilanteet olivat erilaiset. Mutta hyvä porukka meistä hitsautui, varsinkin lapsista vaikka ikähaarukka lapsilla oli 2-13v. Ihanasti isommat lapset ottivat pienemmät lapset mukaan juttuihin.
En oikein tiedä, mihin minun pitäisi sopeutua. Siihen, että lapseni on sairas. Siihen, että lapsellani on kipuja. Siihen, että lapsellani ei ole kaikki hyvin. Huomaan, että en ole halukas sopeutumaan. Hyväksyn sen, että tilanne on nyt tämä, mutta en sopeudu siihen. Kuinka voisin. Prosessi on varmastikin päässäni vielä kesken, mutta jotenkin ajattelen asian nyt niin, että jos sopeudun, tauti voittaa. Ja eihän se niin voi olla.
Kesää odotan innolla. Yhteensä olen lomalla kuusi viikkoa ja on kiva viettää se lasten kanssa. Kotona varmastikin puuhastellaan kaikenlaista. Toivottavasti saan jopa joitain kuvia laitettua. Mutta jotain kesä/extrajuttuja olisi tarkoitus myös toteuttaa. Yritän myös taas tekohengittää tämän blogi pystyyn. Nähdään taas siis näillä sivuilla. Kiitos kun luit ajatuksiani.
