Oltiin viime viikolla tytön kuntoutuksessa. Mielenkiintoinen kokemus. Uskon, että pitkässä juoksussa tuosta kuntoutuksesta on apua. Vinkkejä saatiin jumppaan ja venyttelyyn. Kipumittaristakin puhuttiin, käyttö ei kuitenkaan kauhean tehokasta vielä ole, koska tyttö pelkää mittaria. Lääkäriltäkin saatii vinkkejä lääkkeen ottoon. Lääkärillä oli kaiken kaikkiaan hieman erilainen ote tytön hoitoon kuin hoitavalla taholla. Oli suorastaan outoa kuulla lääkärin puhuvan siitä, kuinka hän hoitaa oiretta, ei diagnostista löydöstä. Hoitava lääkäri kun tuntuu nimenomaan hoitavan diagnostista löydöstä, ei oiretta. Ja sitten jos diagnostista löydöstä ei löydy, oireisiin ei saa mitään apua.
Lastenreumahan on ihan paska tauti. Mikä suurempi tarkoitus sillä on, että lapsen täytyy kokea kipua. Ja mitä tästä seuraa. Tytölle. Ittehän tässä on tän kaiken myötä (vähän) aikuistunut, melkein 40 vuotiaana. Joutuuko tyttö aikuistumaan liian aikaisin. Ja tuo nilkan virheasento. Kuntouttavan lääkärin mielestä virheasento johtuu reumasta. Mitä toiveita meillä on, että se saadaan kuntoutettua. No joo, se negatiivisesta ajattelusta. Oikeastihan fysioterapia on auttanut. Jumpissa päästiin tekemään tehon nosto (joka tosin päätyi itkukohtaukseen) ja lihaksissa on alkanut olemaan jäykkyyttä. Tätä mun on hieman vaikea ymmärtää, mutta jotenkin se liittyi siihen, että aiemmin ei ole ollut lihaksia (kärjistetysti sanottuna), jotka olisivat voineet jäykistyä. Tämä liitty jotenkin myös tytön yliliikkuviin niveliin. Tuo jäykistyminen voi olla myös huono asia, merkki tulehduksesta. Aika näyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti