En ole hetkeen mitään kirjoitellut, kun en oikein löytänyt sanoja. Meidän koira nimittäin yllättäen sairastui sunnuntai-iltana. Ensin eivät takajalat pitäneet kunnolla eikä reppana jaksanut kävellä metrin vertaa kinkun luo. Maanantai aamuna myös etujalat antoivat hieman myöten. Koska kyse on mäyräkoirasta, tiesimme heti, että kyse on mäyräkoirahalvauksesta. Lääkäri tämän vahvistikin maanantaina. Hänen mukaansa kyse on kuitenkin vielä lievästä halvauksesta, joka voi parantua levolla. Nyt siis katsomme miten tilanne etenee. Selvää kuitenkin on, että tämä on ns. lopun alku eli vaikka nyt koira parantuisi, tauti voi iskeä uudestaan vuoden päästä pahempana. Tai tilanne voi pahentua nyt. Leikkaus ei vanhalle koiralle todennäköisesti ole vaihtoehto, joten sitten edessä on eutanasia.
Koiran eutanasia herättää monenlaisia tunteita. Koiran elämä on ollut pitkä ja kohtalaisen onnellinen. Sillä on ollut koirakavereita ja ihmiskavereita. Näistä asioista olen iloinen. Surua tunnen, mutta myös syyllisyyttä siitä, etten lasten tulon myötä ole kyennyt olemaan niin hyvä koiranomistaja kuin olisi pitänyt. Surua tunnen myös vanhempieni puolesta, joille koirani on tavallaan ensimmäinen lapsenlapsi. Surua tunnen myös tytön puolesta, jolle koira on todella tärkeä. Iltarutiineihimme esim. kuuluu laulu, jonka olen keksinyt tytöstä ja koirasta. Tunnen myös epätietoisuutta siitä, miten aikanaan osaan selittää koiran kuoleman tytölle. Tunnen myös harmitusta siitä, että miksi niin monta muutosta täytyi tapahtua tytön elämässä lyhyen ajan kuluessa.
Oletko sinä ollut vastaavassa tilanteessa? Kuinka siitä selvisit?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti